Tarinoiden Kaitaa -kirjaa voi ostaa Matinkylän, Espoonlahden ja Espoon Keskuksen yhteispalvelupisteistä sekä ivisniemi-Kaitaa-seuran tapahtumissa. Lisäksi kirjaa myydään satunnaisesti  ”pop-up” -periaatteella eri puolella Kaitaata. Tästä tiedotetaan yhdityksen Facebook-sivuilla ”Kaitaa Kaikille”.

Vanhoja kuvia kirjassa on yli 200. Suurimman osan tarinoista on kirjoittanut puhtaaksi Seppo Salo. Raija Hagman on muokannut tekstit ja viimeistellyt kieliasun. Nora Hagman on suunnitellut ulkoasun ja taittanut kirjan. Hinta on 20 €. Osta ja tutustu!

Ensimmäinen tarina

Muinaisen Espoon seudun asukkaan ensimmäiset havainnot Kaitaasta

Esi-isäni olivat tulleet Suomen rannikolle noin 8000 vuotta sitten kaukaa idästä. Itämeri oli tuolloin suljettu makean veden allas, jota kutsuttiin Ancylusjärveksi. Synnyin noin 6000 vuotta sitten eli 4000 eKr. Asuimme kapean merenlahden rannalla. (Myöhemmin tästä merenlahdesta tuli Nuuksion Pitkäjärvi.) Itämerestä oli juuri niihin aikoihin tullut taas meri, koska nykyisen Juutinrauman kohdalla oli puhjennut uusi yhteys valtamereen. Valtamerestä alkoi työntyä suolaista vettä Itämeren altaaseen. Alkoi Itämeren uusi historiallinen vaihe, jota kutsutaan Litorinamereksi. Edellisen järvivaiheen alussa ranta oli ollut noin 63 metriä nykyisen merenrannan tason yläpuolella ja se oli laskenut maannousun ja mannerjään sulamisvesien ehtymisen vuoksi nykyiselle eli syntymäni aikaiselle noin 34 metrin tasolle.

Syntymäni aikoihin asuimme aika lähellä rantaa suojaisessa jyrkkien kallioiden suojaamassa lahden poukamassa. Pihapiirissä oli kaksi vuodilla katettua kotaa. Toisessa asuivat isäni vanhemmat ja isäni nuorimmat sisarukset. Isäni oli tavannut äitini näillä vesillä, kun etelästä tulleen satunnaisesti täällä hylkeitä pyytävän perheen tytär oli ollut erään saaren rannalla kotiaskareissa. He eivät ymmärtäneet toistensa puhetta, mutta isäni ei voinut unohtaa näkemäänsä nuorta naista ja hän palasi saarelle seuraavana päivänä ja yhä uudelleen, että hylkeidenpyynti olivat jäädä. Niinpä hän houkutteli naisen matkaansa omaan pihapiiriimme omaksi vaimokseen.
Isäni ja isoisäni olivat taitavia kalastajia ja metsästäjiä. He osasivat lukea luonnon merkkejä. He osasivat ennustaa sään vaihtelut, he tiesivät, mitä luonnon antimia voi käyttää syömiseen ja mitä rakennusaineeksi tai pyyntivälineiksi. Heidän aistinsa olivat terävät – he huomasivat saaliseläimet ja toisaalta uhkaavat vaarat. Saalistus- ja vaaratilanteissa he toimivat ajatusta nopeammin. Lähivesistä sai hyvin kalaa ja vähän kauempana olevilla luodoilla majaili hylkeitä. Lähimetsissä oli monia lintulajeja, majavia, hirviä, karhuja sekä runsaasti muita eläimiä. Siellä oli myös runsaasti marjoja ja sieniä, joita naisväki poimi kesällä muiden töiden ohella. Taloustyöt tehtiin pihalla järven rannassa, jossa oli tulisija ja ruokailupaikka. Keskellä kotaa oli myös tulisija, jossa talvella valmistettiin ruokaa ja joka lämmitti meitä talvella. Veden haimme lähteestä, joka sijaitsi kalliojyrkänteen juurella tiheässä kuusikossa. Esi-isiemme tänne tullessa täällä ei vielä kasvanut kuusia.

Nuorena miehenä lähdin kerran veljieni kanssa uteliaina ja seikkailunhaluisina katsomaan mitä löytyy normaalin kalastusalueemme ulkopuolelta. Siitä tuli noin viikon kestävä tutkimusmatka. Etenimme kohti etelää ensin todella kauniissa vuonomaisessa ympäristössä. Näimme muutamia asuinpaikkoja, mutta emme käyneet tervehtimässä heitä, kun emme tienneet, miten he suhtautuisivat meihin. Sitten edessämme aukesi laaja meri, jonka itäreunalla oli saaristoa. Jatkoimme matkaamme saaresta toiseen. Lopuksi saavuimme kahdelle pienelle luodolle, joita etelämmäksi emme uskaltaneet mennä, koska emme nähneet etäämpänä saaria. ( Nämä kaksi luotoa olivat nykyisen Hannusmetsän kaksi kallionhuippua: Martinmäen huippu (40 metriä) ja Bondaksenkallioiden huippu (36 metriä), jotka ovat mikrokliinigraniittia. Näin olin käynyt ensimmäisen kerran Kaitaalla. (Huom. Hannusjärven suojeluyhdistyksen perustama ja ylläpitämä Hannusmetsän luontopolku kulkee Bondaksenkallioilla Litorinameren rantakivikon vierestä.)
Elin koko elämäni samoilla mailla, joita nykyisin kutsutaan Bodominjärveksi ja Nuuksion Pitkäjärveksi. Minusta tuli taitava pyyntimies. Olin sopusuhtainen, vahvalihaksinen, sinisilmäinen noin 165 cm pitkä nuorukainen. Löysin vaimon Nuuksion Pitkäsalmen suulta. Saimme kolme lasta ja sukumme jäi pääosin asumaan näihin Espoon pohjoisosan suomalaismaisemiin.

Toinen tarina

Sukumme oli asunut jo pitkään näissä maisemissa. Olen kuullut usein kertomuksia vanhoista ajoista. Noin vuonna 3000 eKr. asuinsijoillemme ilmestyi idästä, Karjalasta, uudisasukkaita, jotka olivat tuoneet mukanaan taidon tehdä keraamisia tuotteita savesta. Aikaa kutsuttiin kampakeraamisen kulttuurin ajaksi, koska astiat valmistusvaiheessa koristeltiin kammalla. Keraamisia astioita käytettiin esimerkiksi hylkeistä ja kaloista saatujen tuotteiden säilyttämiseen. Näihin aikoihin ilmasto alkoi lämmetä ja hyljekanta kasvaa.

Sukumme melko rauhallista elämänmenoa järkytti melko uhkaavasti käyttäytyvien uudisasukkaiden ilmestyminen asuinseudullemme noin 2500 eKr. Uudisasukkaat näyttivät erilaisilta, eikä kukaan ymmärtänyt heidän puhettaan. Heitä alettiin kutsua sotakirveskansaksi, koska heillä oli erikoisen näköiset vasarakirveet. Onneksi nämä tulokkaat asettuivat asumaan jonkin verran etäämmäksi rannasta, joten suurempaa taistelua asuinpaikoista ei tullut. Aluksi ihmeteltiin, miksi he asettuivat sisämaahan savikkojen yhteyteen. Sukumme seurasi uteliaana heidän touhujaan. He muokkasivat ahkerasti maata ja saivat meidät maistamaan kasvattamistaan kasveista valmistettua ruokaa. Näin alkoi vähitellen pienimuotoinen maanviljelys kotiseudullamme. Vähitellen sukumme tutustui heihin paremmin. He oppivat meidän kielemme ja meidän sukumme oppi tekemään uudenlaisia keraamisia astioita. Heidän astiansa olivat pienempikokoisia, niiden seinät kaartuivat suuta kohden. Astiat olivat hienompia kuin meidän ja niissä oli erilainen kuvio, koska he viimeistelivät astiat kaksisäikeisellä nuoralla. Tätä aikakautta kutsuttiin toisaalta vasarakirves- toisaalta nuorakeraamiseksi kulttuurikaudeksi ja se päättyi noin 2000 eKr.
Nyt elämme noin vuotta 1000 eKr. Veden taso on laskenut alueellamme maankohoamisen vuoksi noin 15 metriin. Kaukaisilta mailta maahamme ovat uudisasukkaat ja kauppamiehet tuoneet aivan uusia tietoja ja taitoja. Olemme oppineet uusien raaka-aineiden löytämisen, jalostamisen ja työstämisen. Maanviljelyskin on alkanut yleistyä ja samoin karjankasvatus. Meitä asuu täällä, myöhemmin Espooksi, kutsutulla alueella noin 50 ihmistä. Pääosa suvustamme päätti lähetä sisämaahan rauhallisempiin maisemiin. Halusimme harjoittaa rauhassa eränkäyntiä ja olla suurien metsien keskellä ja raivata sinne oma pienet maapalstamme. Lähdimme Hämeeseen alueille, joita myöhemmin alettiin kutsua Lammiksi ja Padasjoeksi. Vähän ennen muuttoamme hautasimme isämme siskon miehen, joka oli erittäin arvostettu mies, Kaitaan Själörsberget -nimiselle pienelle asumattomalle saarelle aseineen ja käätyineen. Hänet peitettiin saaren rannasta kerätyillä kivillä.

Näin sukumme jätti jäähyväiset näille rannikkomaisemille aikana, jota sanottiin pronssikaudeksi.

Kolmas tarina

Elämme vuotta 1545 olen lähdössä täältä Lammilta tutustumaan käräjäkäytäntöihin Espoossa. Ennen matkaa päätin kerrata lähisukulaisteni kanssa, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun muutimme tänne Hämeeseen silloin pronssikaudella.

Ajanlaskumme taitekohdassa sukumme oli hyvin asettunut tänne Hämeeseen. He tekivät melko säännöllisesti pyyntimatkoja Espoon rannikolle. Sukulaisemme ihmettelivät kovasti, mihinkä muutkin suomalaiset olivat lähteneet sieltä etelästä. He tapasivat siellä lähinnä virolaisia pyyntimiehiä, jotka käyttäytyivät ikään kuin se olisi ollut heidän aluettaan. Heillä näytti olevan siellä kiinteitäkin tukikohtia mm. sittemmin Eestinkallioksi kutsutulla alueella.

Pyyntimatkat rannikolle muuttuivat tosi vaarallisiksi vuosien 800 ja 1000 välisenä aikana. Hurjat viikingit rällästivät siellä mennen tullen kauppareissuillaan. Ei sinne kukaan enää halunnut tehdä pyyntimatkojakaan, eikä siellä enää näkynyt missään kiinteämpää asutusta. Sukumme alkoikin tehdä myyntimatkoja itään aina Kamajoelle saakka, varsinkin turkikset kävivät hyvin kauppansa.

1000 -luvulla olot rauhoittuivat etelärannikolla, mutta Varsinaissuomalaiset olivat ehtineet omia alueekseen sittemmin Läntiseksi Uudeksimaaksi kutsutun alueen aina Espooseen saakka, joten sukumme suuntasi kaukoretkiään Espoosta itään oleville rannikkoalueille. Espoon pohjoisosiin oli ilmeisesti muodostunut suomenkielistä asutusta, josta todisteena suomenkieliset kylännimet kuten Kauklahti, Oittaa, Lahnus, Velskola ja Luukki.

Vuonna 1155 sukumme etelän pyyntiretkiä tekevät miehet kuulivat huhuja, että Ruotsin kuningas Erik oli saapunut Varsinais-Suomeen joukkoineen ja mukana oli pyhiä miehiä risteineen. Poistuttuaan kuningas jätti Suomeen piispa Henrikin opettamaan ja kastamaan kansaa johonkin kristinoppiin. Myöhemmillä matkoillaan he kuulivat, että Ruotsin kuningas piti nyt Varsinais-Suomea omaan valtakuntaansa kuuluvana. Hämäläiset totesivat keskinäisissä keskusteluissaan, että hämäläiset ovat itsenäisiä ihmisiä, eivätkä kuulu kenellekään.

Paavi Innocentius III oli myöntänyt vuonna 1216 Ruotsin kuninkaille oikeuden hallita niitä alueita Suomesta, jotka he olivat ottaneet haltuunsa. Paavi käski Ruotsia laajentamaan Jumalan avulla kirkon valtaa. Hämäläiset joutuivat pian toteamaan, että sekä lännessä että etelässä oli tämä uusi uskonto levinnyt heidän alueensa rajoille, mutta he estivät määrätietoisesti kaikenlaisen asioihinsa kajoamisen. Kahakoitakin syntyi rajaseuduilla. Olemme myöhemmin saaneet tietää, että Paavi Gregorius lähetti vuonna 1273 Upsalan arkkipiispalle ristiretkibullan, jossa kaikkia Pohjolan kristittyjä kehotettiin ottamaan ristinmerkki ja lähtemään luopioita ja barbaareja hämäläisiä vastaan. Lähtijät saisivat täydellisen anteeksiantamuksen kaikista synneistä. Birger Jaarli joukkoineen lähti Hämeeseen ristiretkelle vuonna 1239 ja piispa Tuomas etelän kautta Nevalle vuonna 1240. Ei meillä ollut mitään edellytyksiä panna hanttiin Birger Jaarlin joukoille ja kun sitten vielä Tuomaksen retki vaikeutti meidän retkiämme etelän rannikolle ja itään Novgorodin suuntaan, niin meidän oli pakko alistua.

Sukumme edustajat alkoivat taas tehdä retkiään rannikolle ja pystyttivät uusia pieniä eräkämppiä entisten täysin tuhottujen tilalle. He tapasivat siellä runsaasti Ruotsista tulleita uudisasukkaita. Birger Jaarli oli luvannut niille ruotsalaisille kristityille, jotka muuttaisivat asumaan Suomeen Uudenmaan rannikolle, maata viljeltäväksi ja muitakin etuja. Lähtijät ohjattiin Litorinameren jälkeensä jättämille viljelyskelpoisille savikoille ja heistä tuli maanviljelijöitä. Näihin aikoihin ruotsalaiset asuttivat merkittävät osat Espoosta. Sukulaisemme kuulivat retkillään myös, että Snappertuna -nimiselle paikalle oli alettu rakentaa mahtavaa linnaa, jonka nimeksi tuli Raasepori.

Eräs sukulaismiehistä tapasi elämänsä naisen alueella, jota sittemmin kutsuttiin Kauklahdeksi ja naimisiin mentyään he asettuivat asumaan niihin maisemiin. Vaimo oli erittäin uskovainen ihminen ja niinpä he liittyivät Uudenmaan ensimmäiseen seurakuntaan, joka oli perustettu Kirkkonummelle. Kirkkonummelle alkoi nousta komea kirkko 1200 -luvun lopulla. Kaikki espoolaiset kuuluivat seuraavat 150 vuotta Kirkkonummen seurakuntaan.

1300 -luvun alusta alettiin virallisemmin puhua Nylandin maakunnasta. Sehän oli ruotsalaisille maahanmuuttajille ny land. Me suomalaiset puhuimme milloin Nylandista milloin Uusimaasta.

Sukulaisemme kokivat 1300-luvulla melkoisen yllätyksen, kun virolaiset ilmestyivät jälleen maisemiin. Heille tuli tietoon, että Ruotsin ja Suomen herrat olivat kutsuneet apuun Padisen luostarin munkkeja käännytystyöhön. Vuonna 1335 Turun linnanisäntä Kaarle Näskonunginpoika luovutti palkkioksi heille maita sekä Kirkkonummelta että Inkoosta. Kauppakirjassa oli mainittu ainakin Kirkkonummen Munkkulle. Kuningas Maunu Eerikinpoika oli luovuttanut vuonna 1351 Padisen luostarille patronaattioikeuden Porvoon seurakuntaan ja lohenkalastusoikeuden Vantaanjokeen. Suurimmillaan virolaisilla oli ollut hallussaan 70 alustalaistilaa ja heillä oli ollut suuri vaikutus Kirkkonummen seurakunnan toimintaan.

Entinen Raaseporin linnanvouti, sittemmin Viipurin linnanvouti Thord Bonde, osti Padisen luostarilta heidän Kirkkonummen ja Inkoon alueella omistamat maat 1400-luvun alussa. Näin virolaisten vaikutusvalta päättyi Läntisellä Uudellamaalla. Mutta nyt ne maat siirtyivät Viipurin dominikaaniluostarin omaisuudeksi, koska Bonde oli lahjoittanut sille virolaisilta ostamansa maat.

Turun piispa Maunu II Tavast (1412-1450) nousi merkittäväksi kirkkoruhtinaaksi ja poliittiseksi johtajaksi. Hän pyrki täyttämään kaikki kirkon virat suomessa syntyneillä papeilla. Hän lunasti Padisen luostarilta Porvoon seudulla olleet maat ja näin virolaisten vaikutus myös Itäisellä Uudellamaalla päättyi.

Nyt touko/kesäkuun vaihteessa vuonna tein sitten raskaan, mutta mielenkiintoisen matkan Espooseen. Nimismies tarjosi meille yösijan. Ensin seurasin noin viikon ajan Raaseporin lääninvoudin Arfwid Olssonin pitämiä kevätkäräjiä. Käräjien päätyttyä Olsson pyysi minut mukaansa rannikolle suuntautuvalle tarkistusmatkalle, jonka aikana hän luetteloi alueen kylät.

Päiväkirjamerkintöjä tuolta päivältä (Espoon museon kotisivuilta lainattuna):

Keskiviikko 1. kesäkuuta 1545

”Seuraavana päivänä kuljimme alas rannikolle käydäksemme Finnevikin bolin kylissä. Ensimmäiseksi saavuimme Söderskogin kylään. Siellä ovat alunperin olleet Morbyn kylän ulkopellot. Nyt Söderskogissa on neljä taloa. Seuraava kylä vanhan rannikolle menevän tien varrella on Bolarskog. Siellä on kolme taloa.

Vanha emäkylä Finno eli Finnevik, josta boolikin on saanut nimensä, on joen rannalla. Eräs naapurikylän, Mårtensbyn asukas omistaa kylän maat. Finnåssa ja Mårtensbyssä on yhteensä kymmenen taloa. Jöns Michelsson osasi kertoa, että tällä alueella oli asunut aikaisemmin suomea puhuvia asukkaita ja siitä johtuu kylän nimi Finnevik. Hän kertoi myös, että hänen isänsä lahjoitti pappilalle maata vuonna 1492. Mårtensbyn eli Marsbyn talot sijaitsevat kahden puolen rannikolle menevää kirkkotietä. Tien varrella lähempänä merenrantaa on Kaitans-niminen kylä. Sitä on aikaisemmin kutsuttu myös Rilaxiksi.

Viime talvikäräjillä annoin talollinen Lasse Jopssonille 11 markkaa sakkoja, koska hän oli käynyt maakauppaa. Hänellä taisi olla elävänä mielessään saamansa tuomio, koska hän vei meidät vastentahtoisesti laivallaan lähisaariin Svinöhön ja Moisöhön vasta, kun olin uhannut häntä uudella rangaistuksella. Ensin mainittuun kylään kuuluu myös Ramsö. Siellä on aikaisemmin ollut Mellby -niminen kylä, joka on jo kokonaan hävinnyt. Moisössä oleva talo on erotettu Svinöstä. Espoon saaristossa ei ole asukkaita muissa saarissa kuin näissä kahdessa, paitsi Kirkkonummen ja Espoon välillä olevan pitkän lahden rannalla on vielä kaksi kylää, jotka kuuluvat Finnevikin boliin. Ne ovat Sökö ja Stensvik. Ensin mainitussa on kaksi taloa, joista toinen on niin köyhä, ettei se pysty vastaamaan veroistaan. Toinen kylä, Stensvik, on vähän pohjoisempana ja siellä on viisi taloa. Kylät ovat kaikki kooltaan pieniä.
Finnå-joen toisella puolella on vielä neljä tähän samaan boliin kuuluvaa kylää. Niistä Frisby ja Distby ovat lähinnä Finnobytä. Kauempana idässä on neljän talon Mattby sekä Hvidsby, jossa on vain yksi talo. Nämä kaksi kylää ovat Gräsa-joen rannalla. Joki kulkee myös ohi pitäjän ainoan rälssitilan, Gräsan, jossa yövyin kirjurini kanssa.

Moisöholmassa on yksi asukas. Hän ei viljele maata, vaan maksaa veronsa hylkeenrasvana. Rannikon talolliset sanoivat, että aikaisemmin myös Pentalassa on ollut asukkaita.”

Näiden kaikkien kylien isännät olivat tulleet Ruotsista asuttamaan Espoota. Matkamme aikana lääninvouti kertoi, että vanhin löydetty asiakirja, jossa mainitaan ”Espoo” on kirje, joka on päivätty vuonna 1431 Espassa. Hän kertoi myös, että vuonna 1451 Espoo on ensimmäisen kerran mainittu itsenäisenä hallintopitäjänä Raaseporin läänin veroluetteloissa. Espoo oli ollut pitkään osana Kirkkonummen seurakuntaa, mutta että vuonna 1458 ilmeisesti perustettiin oma Espoon seurakunta ja että Espoon kirkko valmistui 1470 -luvulla. Vuonna 1492 laaditun sopimuksen mukaan 24 espoolaismiestä lupasivat, että Espooseen rakennetaan pappila. Yksi puuhamiehistä oli Martti Martinkylästä.

Tämän mielenkiintoisen tarkastusmatkan jälkeisenä päivänä nautin nimismiehen talon runsaista antimista ja kävin iltapäivällä tervehtimässä Pohjois-Espooseen asettuneita sukulaisia.

Olen onnellinen, kun pääsin takaisin tänne rauhalliseen Hämeeseen. Matka oli raskas toisaalta huonojen teiden takia ja toisaalta siksi, että koska lähes kaikki ihmiset puhuivat ruotsia tuolla Espoossa, niin sitä joutui koko ajan pinnistelemään, että pysyi näillä vähäisillä ruotsinkielen taidoilla, mukana keskusteluissa.

Neljäs tarina

Minä päätin lähteä Hämeestä Espooseen koettelemaan onneani vuonna 1710. Lapsuuteni 1600-luvun lopulla oli kovaa aikaa, sillä silloin oli suuri nälänhätä. 1695-1697 olivat ankaria katovuosia. Sanotaan, että nälänhätä oli silloin suurempi kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen on ollut.

Sekä Lammi että Espoo kuuluivat nyt yhteiseen Uudenmaan ja Hämeenlääniin. (Nämä erotettiin toisistaan vuonna 1831.)

Pääsin töihin Finnån kartanoon, se oli yksi Espoon kahdestakymmenestäkuudesta rusthollista. Talon isäntänä toimi Henrik Malleniuksen perilliset. He olivat tehneet kruunun kanssa tarkan sopimuksen, jonka mukaan talon verosta poistettiin rahamäärä, joka vastasi hevosen ja ratsumiehen ylläpitokustannuksia. Isäntä oli rakentanut ratsumiehelle oman torpan ja hankkinut hänelle asianmukaiset varusteet.

Kartanoon oltiin rakentamassa uutta päärakennusta. (Tämä talo purettiin vasta vuonna 1970.) Suku omisti myös lähellä sijaitsevan vanhan Finnån rälssitilan vuodesta 1682 lähtien. Kartanon aputilaksi oli vuonna 1691 määrätty Mårtensbyn Pejin talo.

Tilalla oli runsaasti peltoja. Hevosia oli kaksi, kahdeksan lehmää ja sonni, lampaita oli 11 ja sikoja neljä. Isännillä oli myös kalastusvene Själörin rannassa. Veneellä käytiin kalastamassa ja kauppamatkoilla Helsingin torilla ja Tallinnassa.

Kävin metsätöissä ja tein peltotöitä, mutta joskus pääsin mukaan myös kauppamatkoille Tallinnaan.

Sunnuntaisin kävimme kirkossa. Kirkkoreissulle lähti kaksi eri seuruetta. Ruotsinkieliset menivät Espoon kivikirkkoon ja me suomenkieliset menimme kirkon viereen rakennettuun puurakennukseen, joka oli vaatimaton meille suomalaisille tehty kirkko.

Pimeinä talvi-iltoina askareiden lomassa isäntäväki kertoi meille tarinoita 1600-luvun tapahtumista:

Espoo oli keskisuurista ja pienistä taloista koostuva maalaispitäjä. 1600-luvun alussa Espoossa oli 205 taloa.
Puolet espoolaisista taloista ei kerta kaikkiaan pystynyt maksamaan veroja. Taloja jäi autioiksi toisaalta siksi, että kruunu oli vienyt isännän sotahommiin tai isäntä oli kuollut eikä talossa ollut aikuista miestä tekemään miesten töitä. Näitä autioituneita taloja otettiin kruunulle, joka pyrki löytämään niihin viljelijöitä. Juhana III:n käymän 25 vuotta kestäneen sodan kustannukset olivat usein ylittäneet talojen kantokyvyn. Sitten alkoi Liivin sota vuonna 1601, jonka maksumiehiksi taas joutuivat Uudenmaan rannikkopitäjien tilat ja sitten tuli vielä vuosien 1600-01 katovuodet. Vuonna 1602 oli ollut suuri pula kylvösiemenistä. Rannikon asukkaat saivat paikattua tilannetta myymällä puuta Tallinnassa ja ostettua sieltä vastaavasti viljaa.

Ruotsalaisten kuninkaiden sodat jatkuivat lähes koko 1600-luvun. Liivin sodan jälkeen hyökättiin itään ja vallattiin useita linnoituksia mm. Pähkinälinna. Vuonna 1621 hyökättiin Riikaan. 30-vuotinen sota käytiin Keski-Euroopassa 1930-1948. Vuonna 1654 sotaa käytiin aina Pommeriin ja Krakovaan saakka. Venäläiset hyökkäsivät hyvän tilaisuuden tullen Suomen itäosiin.

1600-luvulla kauppa ja merenkulku keskittyivät kaupunkeihin ja niinpä niiden asemaa tuettiin erilaisilla määräyksillä. Esim. maalaisia pakotettiin rangaistuksien uhalla tuomaan tuotteensa myytäväksi kaupunkeihin. Espoolaisten maalaistuotteet piti viedä Helsinkiin torille myytäväksi ja näin ollen hinnanmuodostus ei enää ollut vapaata. Maalaiset joutuivat myös maksamaan tullia kaupungin rajalla torille tai markkinoille tuotavista syötävistä tai kulutettavista tavaroista.

Teollinen toimintakin pyrittiin siirtämään kaupunkeihin. Maalaiset saivat pitää vain niin monta käsityöläistä, kuin se käräjäoikeuden mukaan tarvitsee, mutta ei sen enempää. Ammattikuntapakon kehittyessä käsityöläisten määrä alkoi kasvaa ja heidän tuotteensa alkoi syrjäyttää kotitekoisia tuotteita. Näiltä ajoilta löytyy mainintoja puusepistä, hevosenkengittäjistä ja kutojista.

Tämän ajan vientitavaroita olivat erilaiset maa- ja metsätaloustuotteet. Vietäessä tavaraa valtakunnan ulkopuolelle tuli olla mukana todistus tullauksesta. Jos todistusta ei ollut, tavara takavarikoitiin ja käräjät kutsuivat. Eräs Finnån aikaisemmista isännistä, Johan Hansinpoika sai mainetta salakuljettajana.

1620-luvulla Kaitaan alueen taloista vain Kaitans oli kruununtila. Muut Finnåån kaksi tilaa, Frisansin talo, Mårtensbyn Bondas, Hannus, Lapin ja Pej olivat verotiloja. Koko Espoossa oli tässä vaiheessa 128 verotilaa ja 60 kruununtilaa. (yht. 188 tilaa).

Vuonna 1627 Ruotsin valtiopäivät hyväksyivät kuninkaan esityksen, että joka 10. mies otettiin sotaväkeen. Tämä ei koskenut ratsutiloja. Uusi määräys rasitti erityisesti pieniä taloja, joista mahdollisesti ainoa aikuinen mies vietiin ruotuväkeen.

Vuonna 1696 Finnån naapuritila Mårtensbyn (Martinkylän) Hannus määrättiin sotaväenpuustelliksi.

Vuonna 1593 Uppsalan kirkolliskokouksen päätöksellä luterilainen uskonoppi oli hyväksytty valtakunnan viralliseksi opiksi. Luterilainen puhdasoppisuus tukeutui kiinteästi esivaltaan. Kirkon ja valtion yhteinen tavoite oli kasvattaa suomalaisista Jumalaa pelkääviä ja esivaltaa kunnioittavia kansalaisia. 1600-luvun jälkipuoliskolla kirkon korkein johto edellytti, että kansalle oli saarnattava ja opetettava kristinuskoa kansan omalla kielellä. Niinpä Gezelius nuorempi Espooseen vuonna 1693 suorittamansa tarkastuksen yhteydessä kehotti Espoota järjestämään suomenkielisille kirkon opetusta ja jumalanpalveluksia. 1700 -luvun alussa olikin sitten valittu pitäjänapulaiseksi Martti Buscher hoitamaan suomenkielisten kirkollisia asioita.

Kuulimme, että Ruotsin kuningas, tällä kertaa Kaarle XII, oli taas lähtenyt sotimaan Puolaan, Tanskaan ja Venäjälle vuonna 1700. Suuri Pohjan sota oli alkanut. Venäjän Tsaari Pietari Suuri näki tilaisuutensa tulleen tuhota koko Suur-Ruotsi. Venäläiset valtasivat Viipurin vuonna 1710 ja vuonna 1713 venäläiset hyökkäsivät Helsinkiin ja majoittuivat mm. Espooseen. Espooseen ilmestyi venäläisiä joukkoja ainakin Bembölen ja Södrikin kyliin. He ottivat taloja useiksi vuosiksi majapaikoikseen. Virkamiehistöä, säätyläisiä ja papistoa oli lähtenyt sodan jaloista pois maasta ja heidän työnsä jäi tekemättä. Tavalliset kansalaiset yrittivät piiloutua metsiin. Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan 30.8.1721. Venäläiset tuhosivat kylät lähtiessään pois.

Sitten iski karjarutto ja meidän talon isäntä ja osa miehistä jäi jonnekin sodan jalkoihin. Vuonna 1722 tilalle määrättiin tilapäinen viljelijä, jolla ei ollut varaa pitää kovinkaan montaa vierasta töissä, koska vuodet 1722 ja 1723 olivat kaiken muun pulan lisäksi katovuosia. Niinpä tilapäinen isäntä joutui irtisanomaan loputkin vierastyöläiset.

Tiesin, että useita vähävaraisia oli lähtenyt Tallinnaan töihin. Kuningas antoi vuonna 1723 kuninkaallisen käskyn, jossa määrättiin, että kaikkia irtoväkeen ja nuoria palvelusväkeen kuuluvia kiellettiin 50 hopeataalarin sakon uhalla lähtemästä maasta Tallinnaan tai muualle. Kieltoa kyllä uhmattiin ja laivurit salakuljettivat väkeä meren yli, mutta minä, niin kuin moni muukin, lähdin sisämaahan hakemaan toimeentuloa. Minä menin tietysti isien maille Lammin seudulle.

Vuoden 1722 henkikirjoissa useimmat Espoon tiloista on merkitty joko kokonaan autioiksi, rutiköyhiksi tai varattomiksi. Espoon väkiluku laski parissa kymmenessä vuodessa 300:lla 1500 asukkaaseen.

Viides tarina

Synnyin Lammilla vuonna 1850. Vietin rauhallisen lapsuuden korpien suojassa. Opin jo nuorena kulkemaan isäni kanssa metsällä ja kalassa. Kesällä tein heinätöitä, äitini puolesaan teki koti- ja navettatyöt. Meillä oli kolme lehmää, kaksi sikaa ja viisi lammasta ja kukko ja seitsemän kanaa. – Minusta elämä oli liiankin rauhallista. 15-vuotiaana päätin lähteä etelään katsomaan miten ne kaukaiset sukulaiset siellä pärjäävät ja löytyisikö sieltä mitään mielenkiintoista.

Saavuin kesällä 1865 Åminneen lähelle Kauklahtea ja pääsin asumaan erään sukulaiseni luokse. Tämä setäni oli hyvin puuhakas ihminen. Hän seurasi tarkoin mitä maailmassa tapahtui. Hän kertoi kuulleensa isovanhemmiltaan ja vanhemmiltaan mm. seuraavanlaisia juttuja:

Noin sata vuotta sitten (1741-1743) venäläiset joukot olivat hyökänneet Suomeen. He olivat edenneet Helsingin seudulle vuonna 1742 ja vallanneet espoolaisia ratsu- ja virkatiloja käyttöönsä ja niistä käsin tekivät ryöstöretkiään koko pitäjän alueella. Ruotsi ja Venäjä tekivät rauhan 1743.

1700-luvun puolivälin tienoilla alkoi Ruotsin valtakunnan suurin rakennushanke eli Suomen rannikkolaivaston tukikohdan rakentaminen Susisaareen. Työntekijät tarvitsivat ruokaa ja rakennustarvikkeita, joita myös Espoosta toimitettiin työmaalle ja näin alueen asukkaat saivat lisätuloja.

1700-luvun lopussa suhtautuminen suomenkielisiin muuttui huonompaan suuntaan. Suomessa valtaapitävät alkoivat tuntea epäluuloa suomenkielistä väestöä ja varsinkin suomenkielistä papistoa kohtaan. Olivatko he enää lojaaleja vallassaolijoille? Pitäisikö yrittää eristää heidät ja estää heidän sivistymistään? Espoon kirkon esimies, jahtimestari Johan Amnor esitti, että suomenkieliset Jumalanpalvelukset puukirkossa lopetetaan, koska suomenkielisiä on niin vähän ja koska sen kunnostusta vailla oleva kirkko veisi liikaa taloudellisia resursseja. Sen sijaan rakennettaisiin mieluummin uusi pitäjän tupa. Samoihin aikoihin kartanonomistaja, pormestari Ullner esitti pitäjänkokouksessa, että Espoon pitäjänapulaisen virka voitaisiin lakkauttaa ja että huonoon kuntoon päässyt suomalainen kirkko joutaisi purettavaksi. Suomenkielisille voitaisiin pitää pääkirkossa suomenkielinen saarna ja ehtoollinen ruotsinkielisen jumalanpalveluksen jälkeen. Tästä asiasta ei päästy yksimielisyyteen ja asiasta pyydettiin kirkkoherra Crusellin kanta. Hän ehdotti entistä käytäntöä. Tämän mielipiteen perusteella suomalainen kirkko jäi paikoilleen ja pitäjänapulaisen virka säilytettiin. Mutta suomalaisen kirkon tarpeellisiin korjaustöihin ei ryhdytty ja näin rakennus rapistui.

Lohjan rovasti Collin suoritti Espoossa tarkastuksen 1804 ja silloin päätettiin, että suomenkieliset jumalanpalvelukset siirrettäisiin pidettäväksi kivikirkossa sunnuntaisin kello kahdeksan eli ennen ruotsinkielistä jumalanpalvelusta. Suomenkielisiä jumalanpalveluksia pidettäisiin jouluna, pääsiäisenä, helluntaina, rukouspäivinä ja muulloin joka kolmantena sunnuntaina. Puukirkko päätettiin purkaa. Se oli palvellut suomenkielisiä espoolaisia noin vuosisadan ajan.

Vuonna 1800 Espoossa oli noin 3000 asukasta.

Venäläiset joukot marssivat jälleen Suomen rajan yli helmikuussa 1808. Turun piispa Jakob Tengström kehotti papistoa puhumaan kirkoissa myönteisestä suhtautumisesta Keisaria kohtaan. Viapori antautui taistelutta toukokuun alussa. Venäläisten sotajoukkojen tulo Espooseen ei tällä kertaa aiheuttanut sellaista pakokauhua kun kahdesti aikaisemmin sadan vuoden aikana. Virkamiehet ja papisto eivät lähteneet maasta. Kansan keskuudessa oli kuitenkin suuri epäilys ja pelko, että taas käy huonosti. Espoossa oli majoitettuna venäläisiä joukkoja koko kesän 1808. Miehitysaikana sekä espoolaiset että venäläiset käyttäytyivät niin, ettei ryöstelyä ja väkivaltaisuuksia tapahtunut.

Kansa oli väsynyt ruotsalaisten kuninkaitten jatkuviin sotiin. Sotien takia oli yhä enemmän viety miehiä taistelemaan vieraille maille. Ja rahaa kerättiin yhä enemmän veroina. Suomenkieliset kansalaiset eivät saaneet käyttää omaa kieltään asioidessaan viranomaisten kanssa, vaikka enemmistö kansasta olikin suomenkielisiä. Suomenkielisilläkin paikkakunnilla viralliset kuulutukset luettiin vain ruotsiksi. Oltiin saatu tarpeeksi. Kaikki sukulaiseni olivat sitä mieltä, että mikä tahansa vaihtoehto oli parempi kuin tämä Ruotsin siirtomaana olo.

Haminan rauhansopimus vuonna 1809 merkitsi Suomen siirtymistä Venäjän vallan alle. Suomi sai siinä selvät omat rajat. Suomi sai myös käyttöönsä omat verotulonsa. Suomessa kehiteltiin omaa lainsäädäntöä ja Suomessa oli oma virkamieshallintonsa ja kirkkonsa. Suomen ja Venäjän välille muodostettiin tulliraja. Venäläisillä ei ollut kansalaisoikeuksia Suomessa. Ruotuarmeija lakkautettiin. Suomi korotettiin kansakuntana kansakuntien joukkoon.

Ensimmäiset vuodet asukkaiden innostus yhteiskunnallisiin asioihin oli lopahtanut niin, että usein pitäjänkokouksiin tuli niin vähän ihmisiä, ettei saatu mitään päätöksiä tehdyksi.

Vuosina 1830-1870 oli huonoja satovuosia ja kulkutaudit myös verottivat asukaslukua, erityisen paljon menehtyi lapsia. Osa asukkaista muutti Espoosta uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin, joka kasvoi rajusti.

Aleksanteri II:n aikana 1860-luvulla virinnyt aktiivinen valtiopäivätoiminta mahdollisti autonomisessa ruhtinaskunnassa monet merkittävät yhteiskunnalliset uudistukset.

Vuonna 1863 sallittiin kaikenlaisten maanviljelys- ja meijerivälineiden tuonti ilman tullia ja näihin aikoihin myös maamieskoulujen, kynnönohjaajien ja sekä valtion että lääninagronomien välityksellä levisi uusien maanviljelysvälineistön ja työtapojen käyttö yhä laajempiin piireihin. Samoihin aikoihin metsänhoidon alalla tapahtui voimakasta edistymistä. Metsien arvo alkoi nousta. Metsäalasta alkoi tulla merkittävä kansantaloutta nostava ala.

6.2.1865 keisarin asetuksella kunnallishallinnosta maaseudulla erotettiin pitäjäyhteisöt kunniksi ja seurakunniksi. Espoon pitäjänkokous asetti heti sen jälkeen yhdeksänhenkisen komitean laatimaan säännökset kunnallishallinnosta Espoossa. Komitea sai työnsä valmiiksi vuodessa ja sen mukaisesti vuoden 1867 alusta aloitti toimintansa ESPOON KUNTA.

Vuonna 1865 Espoossa asui noin 4000 asukasta, täällä oli 179 kartanoa ja maatilaa. 86 % miehistä hankki toimeentulonsa maatalouselinkeinon töistä. Teollisuutta oli vähän: muutama mylly ja Stensvikin tiilitehdas (18 ihmistä töissä). Espoossa ei ollut yhtään kauppaa. Espoon asukkaista 90 % oli ruotsinkielisiä ja 10 % suomenkielisiä.

Kesällä 1865 aloin kysellä töitä. Eräänä iltana poikkesimme Stensvikissä, koska setäni halusi näyttää sinne jo vuonna 1861 perustetun tiilitehtaan. Kyllä se näytti isolta puhisevalta helvetiltä… Mutta se alkoi kovin kiinnostaa minua. Siinäkö olisi se minun tulevaisuuteni? Maanviljelys ja eränkäynti ovat vanhojen ihmisten taantuvia aloja.

Menin seuraavana aamuna kyselemään töitä. Pääsinkin oppipojaksi koeajalla. Olipas hienoa päästä töihin oikein tehtaaseen! Kukaan muu minun tuntemani ihminen ei ollut ollut eikä tälläkään hetkellä ollut tehtaassa töissä. Tämä Stensvikin tiilitehdas oli ilmeisesti eräs Espoon suurimmista tehtaista, jollei peräti suurin. Töitä riitti ja etenin pian vakituiseksi työntekijäksi. Taloon otettiin vuosittain useampia työntekijöitä lisää. Työ oli raskasta, mutta olin ylpeä työstäni. Tavaraa kuljetettiin vesitse lähinnä Helsingin rakennustyömaille. Pääsin joskus mukaan laivalle purkamaan lastia Helsingin päässä.

Espoon kuntakokous laati vuonna 1869 uuden suunnitelman lastenopetuksen järjestämisestä. Kunta jaettiin kolmeen piiriin, johon jokaiseen tuli palkata kiertokoulunopettaja, jotka kaikki antoivat ruotsinkielistä opetusta. Vuonna 1871 valmistui Espoon ensimmäinen kunnallinen kansakoulu – Lagstadin koulu. Se oli ruotsinkielinen, kuten kaikki muutkin 1800-luvulla perustetut kunnalliset koulut olivat Hagalund (1878), Leppävaara (1881), Träskända (1888), Stensvik (1890), Rödskog (1892), Mataskär ( 1895).

Vuonna 1871 menin ensimmäisen kerran kauppaan. Kuvernööri oli antanut Espoon kunnallislautakunnan myönteisen kannan mukaisesti F.F. Sjöblomille oikeuden perustaa Espoon ensimmäisen kaupan tänne Stensviikkiin. Se oli siis suuri askel espoolaiselle mennä kauppaan. Olihan jotkut jo aikaisemmin käyneet Helsingissä kaupoissa, mutta kyllä se tavalliselle ihmiselle oli iso asia. Vuonna 1868 oli annettu asetus, jonka mukaan kaupan saattoi perustaa minne vain, kunhan anoi ja sai luvan. Tämä kauppa siirtyi sittemmin eli 1880-luvun lopulla Bastviikkiin. Niihin aikoihin perustettiin lähialueelle kolme uuttakin kauppaa. Mårtensbyhyn perustettiin ensimmäinen kauppa 1887. Vuonna 1895 perustettiin uudet kaupat sekä Mårtensbyhyn että Sököön.

Espoonlahteen alkoi syntyä uusia teollisuusyrityksiä, koska Helsingissä alkoi 1860-luvulla voimakas rakentamisen ajanjakso ja Espoonlahdesta sinne oli hyvä yhteys vesitse. Siitä tulikin Espoon merkittävin teollisuusalue 1800-luvulla. Seuraavassa teollisuusyritykset, niiden  perustamisvuodet sekä työväen määrä vuosisadan vaihteessa:
Stensvikin tiilitehdas (Stensvik) 1861 98
Bastvikin höyrysaha (Muhlby) 1875 17
Åminnen tiilitehdas (Muhlby) 1886 50
Kallvikin tiilitehdas (Kalvik) 1889 129

Bastvikin höyrysahan perusti 1875 helsinkiläinen kauppias F.F. Sjöblom. Merkittävin osa tuotannosta vietiin laivoilla Bastvikin laivalaiturista.

1876 oli espoolaisilla maanviljelijöillä nautakarjaa 3073, lampaita 1854, kanoja 1476, hevosia 851, sikoja 372. 1800-uvun jälkipuoliskolla alettiin panostaa karjankasvatukseen. 1876 naudanlihan vuosituotto oli keskimäärin 600-800 kg, mutta vuonna 1906 päästiin jo 2100 kiloon tarkastusyhdistyksen tiloilla ja 1916 jo vähän yli 2600 kiloon.

Vahvasti ruotsinkielinen kunta ei ollut innokas perustamaan kouluja suomenkielisille lapsille. Kauklahden, Muhlbyn ja Stensvikin alueella oli runsaasti suomenkielistä väestöä ja alueella perustettiin Suomalaisen kansakoulun ystävät yhdistys. Tilanomistaja Karl Wilkman tarjosi kartanostaan tilat koululle ja niin alkoi alueemme ensimmäisen suomenkielisen koulun toiminta yksityisenä Åminnen kouluna vuonna 1891.

Ei siis ainakaan Espoossa suomenkielisten asema parantunut 1800-luvulla vaikka maa siirtyi Ruotsin kuninkaan alaisuudesta autonomiseksi suuruhtinaskunnaksi jo vuosisadan alussa. Vasta aivan 1800-luvun lopulla suomenkielisten kasvava muutto Espooseen alkoi nostaa suomenkielisten asemaa.

Nikolai II julkaisi vuonna 1898 manifestin, jonka mukaan Suomen valtiopäivien hyväksymistä ei enää tarvita koko Venäjää ja siis myös näin ollen Suomeakin koskeviin määräyksiin, alkoi sortokausi.

Minä lähdin vanhoilla päivilläni takaisin maaseudun rauhaan isiemme maille – tietysti Lammille.

Kuudes tarina

Olen kotoisin Lammilta. Isäni lähetti minut opiskelemaan Evon metsäkouluun metsurin ja metsänvartijan taitoja. Valmistuttuani sieltä päätin lähteä työnhakuun Espooseen, jossa useat sukulaiseni olivat asuneet.

Aluksi pääsin töihin Bastvikin höyrysahalle vuonna 1899. Sahan oli perustanut helsinkiläinen kauppias Sjöblom vuonna 1876. Meitä oli siellä töissä toistakymmentä miestä. Sahan sanottiin olevan koko Espoon merkittävin ja suurin osa sen tuotannosta vietiin Bastvikin laivalaiturista Helsinkiin laivoilla. Sahatavaran kysyntä tyrehtyi vuonna 1901 ja niin oli edessä uuden työpaikan hakeminen.

Helsingin nopea kasvu ja Kirkkonummen elintarviketuotanto synnytti vilkkaan, säännöllisen rannikkolaivaliikenteen Espoon rannikolle. Laivaliikenteen ansiosta muodostui Espoon rannikolle huvilayhdyskuntia. Eräs varhaisimmista huviloista sijaitsi Kaitansin Rulluddissa. Pääsin töihin Rulluddeniin. Alfred Kihlman -niminen pappis-, koulu-, liike- ja valtiopäivämies oli ostanut puuseppä Johan Johanssonilta Rulluddenin niemessä sijaitsevan tontin ja rakenteilla olevan huvilarakennuksen. Johansson puolestaan oli ostanut tontin aikoinaan Frisansin isännältä Carl Bäckströmiltä. Huvila, jossa oli viisi huonetta, keittiö, eteinen ja kaksi ullakkokamaria, oli valmistunut vuonna 1873. Vihjeen sopivasta tontista Kihlman oli saanut Granholman omistajalta vuorineuvos Bergrothilta. Tontin pinta-ala oli aluksi vain 2,14 tynnyrinalaa.

Alfred Kihlmanin poika Lorenzo Kihlman rakennutti tontille isänsä huvilan länsipuolelle oman Päijänne-huvilan vuonna 1893. Uusi Päijänne-stugan, jota myös Sommarvillaksi kutsuttiin, oli aivan uudella tavalla kesäkäyttöön suunniteltu lautarakenteinen huvila. Aikaisemmin rakennettu Vintervillan (Alfred Kihlmanin huvila) oli hirsirakenteinen talvikäyttöönkin sopiva rakennus.

Alfred Kihlmanin toinen poika, Oswald Kihlman, josta tuli sittemmin kasvitieteen professori, kokeili 1880-90-luvuilla monien ulkomailta saamiensa ja ulkomaan matkoiltaan tuomiensa siemenien kestävyyttä Suomen oloissa. Rulluddenin pihapiirissä olikin 1890-luvulla sekä luonnostaan kasvaneita erityisen muotoisia ja kokoisia puita sekä ulkomailta tuotuja eksoottisia kasveja.

Kihlmanit olivat ostaneet Frisansiin kartanoon kuuluneen Kaitansin tilan vuonna 1898 ja muita alueita aina Svinösundiin saakka. Herrasväki palkkasi minut, koska osasin metsätöitä, puutarhatöitä ja olin myös taitava timpuri. Toimin myös alueen ympärivuotisena vartijana. Pääsin asumaan heidän pihapiirissään olevaan vatijan mökkiin vuonna 1901. Heti alkuun olin rakentamassa Päijänne-stugan mantereen puoleiseen päätyyn kaksikerroksista tornia. Vastasin myös läheisen Papinkallion (Prästberget) laelle 1890-luvulla rakennetun korkea puisen näkötornin kunnosta. Hyvällä säällä tornista näki aina Tallinnaan saakka.

Vuonna 1903 Rulluddenin tilan hoito jäi täysin Lorenzo Kihlmanin vastuulle, kun hänen veljensä Oswald Kihlman (vuodesta 1906 Kairamo) rakennutti oman huvilan, Marjarannan. Siispä Lorenzo oli tästä lähin isäntäni. Työtä riitti metsässä, puutarhassa ja rakennuksienkin hoidossa. Vuonna 1908 rakennettiin Sommar- ja Vintervillat yhdistävä, laajaksi huoneeksi avartuva veranta sekä vanhaan huvilaan rakennettiin toinen kerros, johon sijoittui yläsali verantoineen.

Isäntäväki seurasi tarkoin sekä valtakunnan että Espoon politiikkaa. Sain tietää, että vuonna 1909 päätettiin Espoon kuntakokouksessa, että 1910 alusta kunnanvaltuusto aloittaa toiminnan. Siihen valitaan 20 jäsentä kolmeksi vuodeksi, kuitenkin niin, että yksi kolmannes jäsenistä vaihtuu vuosittain. Näillä säännöin toimittiin vuoden 1918 loppuun saakka. Edelleen pidettiin myös kuntakokouksia, johon kaikki äänioikeutetut saivat osallistua ja niissä valittiin mm. valtuuston vuosittain vaihtuvat jäsenet. Toimeenpanevana elimenä toimi vuoden 1865 asetuksen mukaan kunnallislautakunta. Lautakunnassa oli aluksi 15-16 jäsentä ja 1875 lähtien 12 jäsentä.

Isäntäväki tiesi kertoa, että vuoden 1905 Japanin sodan tappioiden jälkeen venäläiset alkoivat kartoittaa Suomenlahden merilinnoitusten kuntoa ja havaitsivat niiden huonon tilan. Niinpä venäläiset päättivät toteuttaa erittäin laajat linnoitustyöt Helsingissä ja sen ympäristössä. Linnoitustöihin tarvittiin puuta ja kiveä. Metsiä määrättiin kaadettaviksi myös siksi, että voitaisiin paremmin seurata mahdollisia maihinnousuja. Puistot luvattiin säästää hakkuilta. Venäläiset ottivat hakkuualueiksi määrätyt metsät haltuunsa pakkolunastusmenetelmin. Kihlmaneille tuli kiire tehdä Papinkalliosta puutarhapuisto, jotta se välttyisi hakkuilta. Tämä tiesi minulle erittäin kiireistä aikaa. Kallion rinteeseen istutettiin eksoottisia kasveja kuten agaaveja, rhododendroneja (=alppiruusu), iriksiä, osmankäämejä, vuoristomäntyjä ja bergiuksia (=vuorenkilpi). Sinne rakennettiin myös teitä, penkkejä sekä ns.kivimökki.

Kesällä 1910 tapasin tulevan vaimoni. Helsingin poliisimestari oli perheineen viettämässä viikonloppua Kihlmanien luona. Mukana oli rouvan nuorempi sisko. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Sen jälkeen kävin usein vapaapäivinäni Helsingissä tapaamassa Annaa. Vuonna 1911 menimme naimisiin ja asetuimme asumaan Rulluddenin vartijan taloon. Anna työskenteli herrasväen apuna milloin puutarhassa, milloin tarjoilutehtävissä, kun talossa oli paljon vieraita.

Linnoitustyöt aloitettiin Helsingissä 1914 ja ne etenivät Espoon puolelle 1915. Maalinnoituksen ulompi kehä kulki linjalla Westend-Tapiola-Leppävaara-Mäkkylä. Espoon puolelle rakennettiin myös Miessaaren tykkipatteri. Linnoitustöihin osallistui armeijan joukkojen johdolla useita tuhansia miehiä, joista osa oli vierastyöläisiä, jotka olivat venäläisiä, kiinalaisia ja kirgiisejä. Töihin osallistui myös eri puolelta Suomesta töitä hakemaan tullutta köyhää väkeä. Yksi majoitusalueista sijaitsi Kaitaalla, jossa oli pyöröhirrestä tehty asuinparakki noin 150 vierastyöläistä varten ja hevostalli. Tällaiset epämääräiset ”kodittomat” joukot aiheuttivat paljon haittaa ja huolta espoolaisten keskuudessa. Varsinkin kiinalaisia oudoksuttiin ja pelättiin. Rakentaminen jatkui aina vuoden 1917 maaliskuun vallankumoukseen saakka. Papinkallion kalliopuisto säästyi hakkuilta, mutta muutoin Kaitaan alueen metsät hakattiin alas siemenpuita lukuunottamatta.

Ensimmäinen maailmansota, levottomuudet Venäjällä ja venäläisten johtamat linnoitustyöt kotinurkillamme aiheutti suurta huolta. Se aiheutti myös paljon eripuraisuutta, koska suomalaisten mielipiteet menivät pahasti ristiin suhtautumisessa oman maamme tulevaisuuteen. Vuonna 1906 Suomeen oli perustettu yksikamarinen eduskunta, joka korvasi säätyvaltiopäivät. Venäjällä alkoi vallankumous ja rohkeat suomalaiset saivat aikaan sen, että Suomi päätti julistautua itsenäiseksi. Suomen eduskunta antoi itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917. Venäjän bolshevikkihallitus tunnusti itsenäisen Suomen 31.12.1917.

Venäläisiä joukkoja oli jäänyt maahan. Osa suomalaisesta työväestöstä innostui venäjän tapahtumista niin, että Espooseenkin perustettiin marraskuussa 1917 punakaartit ja venäläisjoukot luovuttivat aseitaan punakaartilaisille. Punakaartilaiset alkoivat liikehtiä, he ottivat aseita pois sekä poliiseilta että siviileiltä, jos heiltä tavattiin aseita. Tammikuun lopulla 1918 punakaartit ottivat vallan pääkaupunkiseudulla ja Tampereella ja pian koko Etelä-Suomi oli käytännössä punaisten hallinnassa. Espoossa punaisten valtaantulo tapahtui ilman kahakointia. Punakaarti valtasi kaikki Espoon rautatieasemat helmikuun alkupäivinä. Punaiset julkaisivat Työmies-lehdessä ilmoituksen, jossa vaadittiin kaikkia espoolaismiehiä, jotka eivät vielä kuulu punakaartiin ilmoittautumaan vangitsemisen uhalla punakaartin esikuntaan, joka oli Finnsin kansanopistolla.

Tampereella valkoiset kukistivat punaisten pääjoukot huhtikuun alussa 1918. Samoihin aikoihin Hankoon saapuivat valkoisten joukkojen apuun kutsumat saksalaiset. He lähtivät marssimaan kohti Helsinkiä. Helsingin punaiset puolustajat asettuivat Espoossa asemiin juuri valmistuneisiin linnoitusasemiin Leppävaaran Gransin mäelle, mutta heitä ei oltu koulutettu asemien hyväksikäyttöön ja sekä aseistus että varusteet olivat heikot. Niinpä lyhyen hyökkäyksen päätteeksi punaiset pakenivat jo seuraavana päivänä epäjärjestyksessä Helsinkiin. Espoossa ei kärsitty suuria aineellisia vahinkoja. Mutta tämän vapaussodan/kansalaissodan vaikutukset sekä henkiset että taloudelliset olivat suuret. Aluksi iski elintarvikepula ja sitten iski monivuotinen taloudellinen lama. Kauppasuhteiden vaikeutuminen aiheutti monenlaista puutetta. Rakennustoiminta lamaantui moneksi vuodeksi.

Päätimme vaimoni kanssa muuttaa Lammille osittain taloudellisen tilanteen ja poliittisen rauhattomuuden takia, mutta myöskin siksi, että lasten koulumatka Kauklahden suomenkieliseen kouluun olisi ollut kohtuuttoman pitkä. Poislähtömme aikoihin Kaitaan lähialueen rannoilla ja saarissa oli jo 50 huvilaa. Vakituisia asukkaita oli Finnåssa 84, Frisansissa 79 ja Mårtensbyssä 68. Koko Espoossa asui 8661 asukasta.