Tarinan on kirjoittanut Seppo Salo. Sisältää lainauksia Espoon Museon kokoelmista.

Elämme vuotta 1545. Olen lähdössä täältä Lammilta tutustumaan käräjäkäytäntöihin Espoossa. Ennen matkaa päätin kerrata lähisukulaisteni kanssa, mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun muutimme tänne Hämeeseen silloin pronssikaudella.

Ajanlaskumme taitekohdassa sukumme oli hyvin asettunut tänne Hämeeseen. He tekivät melko säännöllisesti pyyntimatkoja Espoon rannikolle. Sukulaisemme ihmettelivät kovasti, mihinkä muutkin suomalaiset olivat lähteneet sieltä etelästä. He tapasivat siellä lähinnä virolaisia pyyntimiehiä, jotka käyttäytyivät ikään kuin se olisi ollut heidän aluettaan. Heillä näytti olevan siellä kiinteitäkin tukikohtia mm. sittemmin Eestinkallioksi kutsutulla alueella.

Pyyntimatkat rannikolle muuttuivat tosi vaarallisiksi vuosien 800 ja 1000 välisenä aikana. Hurjat viikingit rällästivät siellä mennen tullen kauppareissuillaan. Ei sinne kukaan enää halunnut tehdä pyyntimatkojakaan, eikä siellä enää näkynyt missään kiinteämpää asutusta. Sukumme alkoikin tehdä myyntimatkoja itään aina Kamajoelle saakka ja varsinkin turkikset kävivät hyvin kauppansa.

1000 -luvulla olot rauhoittuivat etelärannikolla, mutta Varsinaissuomalaiset olivat ehtineet omia alueekseen sittemmin Läntiseksi Uudeksimaaksi kutsutun alueen aina Espooseen saakka, joten sukumme suuntasi kaukoretkiään Espoosta itään oleville rannikkoalueille. Espoon pohjoisosiin oli ilmeisesti muodostunut suomenkielistä asutusta, josta todisteena suomenkieliset kylännimet kuten Kauklahti, Oittaa, Lahnus, Velskola ja Luukki.

Vuonna 1155 sukumme etelän pyyntiretkiä tekevät miehet kuulivat huhuja, että Ruotsin kuningas Erik oli saapunut Varsinais-Suomeen joukkoineen ja mukana oli pyhiä miehiä risteineen. Poistuttuaan kuningas jätti Suomeen piispa Henrikin opettamaan ja kastamaan kansaa johonkin kristinoppiin. Myöhemmillä matkoillaan he kuulivat, että Ruotsin kuningas piti nyt Varsinais-Suomea omaan valtakuntaansa kuuluvana. Hämäläiset totesivat keskinäisissä keskusteluissaan, että hämäläiset ovat itsenäisiä ihmisiä, eivätkä kuulu kenellekään.

Paavi Innocentius III oli myöntänyt vuonna 1216 Ruotsin kuninkaille oikeuden hallita niitä alueita Suomesta, jotka he olivat ottaneet haltuunsa. Paavi käski Ruotsia laajentamaan Jumalan avulla kirkon valtaa. Hämäläiset joutuivat pian toteamaan, että sekä lännessä että etelässä oli tämä uusi uskonto levinnyt heidän alueensa rajoille, mutta he estivät määrätietoisesti kaikenlaisen asioihinsa kajoamisen.

Kahakoitakin syntyi rajaseuduilla. Olemme myöhemmin saaneet tietää, että Paavi Gregorius lähetti vuonna 1273 Upsalan arkkipiispalle ristiretkibullan, jossa kaikkia Pohjolan kristittyjä kehotettiin ottamaan ristinmerkki ja lähtemään luopioita ja barbaareja hämäläisiä vastaan. Lähtijät saisivat täydellisen anteeksiantamuksen kaikista synneistä.

Birger Jaarli joukkoineen lähti Hämeeseen ristiretkelle vuonna 1239 ja piispa Tuomas etelän kautta Nevalle vuonna 1240. Ei meillä ollut mitään edellytyksiä panna hanttiin Birger Jaarlin joukoille, ja kun sitten vielä Tuomaksen retki vaikeutti meidän retkiämme etelän rannikolle ja itään Novgorodin suuntaan, niin meidän oli pakko alistua.

Sukumme edustajat alkoivat taas tehdä retkiään rannikolle ja pystyttivät uusia pieniä eräkämppiä entisten täysin tuhottujen tilalle. He tapasivat siellä runsaasti Ruotsista tulleita uudisasukkaita. Birger Jaarli oli luvannut niille ruotsalaisille kristityille, jotka muuttaisivat asumaan Suomeen Uudenmaan rannikolle, maata viljeltäväksi ja muitakin etuja. Lähtijät ohjattiin Litorinameren jälkeensä jättämille viljelyskelpoisille savikoille ja heistä tuli maanviljelijöitä.

Näihin aikoihin ruotsalaiset asuttivat merkittävät osat Espoosta. Sukulaisemme kuulivat retkillään myös, että Snappertuna -nimiselle paikalle oli alettu rakentaa mahtavaa linnaa, jonka nimeksi tuli Raasepori.

Eräs sukulaismiehistä tapasi elämänsä naisen alueella, jota sittemmin kutsuttiin Kauklahdeksi, ja naimisiin mentyään he asettuivat asumaan niihin maisemiin. Vaimo oli erittäin uskovainen ihminen ja niinpä he liittyivät Uudenmaan ensimmäiseen seurakuntaan, joka oli perustettu Kirkkonummelle. Kirkkonummelle alkoi nousta komea kirkko 1200 -luvun lopulla. Kaikki espoolaiset kuuluivat seuraavat 150 vuotta Kirkkonummen seurakuntaan.

1300 -luvun alusta alettiin virallisemmin puhua Nylandin maakunnasta. Sehän oli ruotsalaisille maahanmuuttajille nytt land. Me suomalaiset puhuimme milloin Nylandista milloin Uusimaasta.

Sukulaisemme kokivat 1300-luvulla melkoisen yllätyksen, kun virolaiset ilmestyivät jälleen maisemiin. Heille tuli tietoon, että Ruotsin ja Suomen herrat olivat kutsuneet apuun Padisen luostarin munkkeja käännytystyöhön.

Vuonna 1335 Turun linnanisäntä Kaarle Näskonunginpoika luovutti palkkioksi heille maita sekä Kirkkonummelta että Inkoosta. Kauppakirjassa oli mainittu ainakin Kirkkonummen Munkkulle.

Kuningas Maunu Eerikinpoika oli luovuttanut vuonna 1351 Padisen luostarille patronaattioikeuden Porvoon seurakuntaan ja lohenkalastusoikeuden Vantaanjokeen. Suurimmillaan virolaisilla oli ollut hallussaan 70 alustalaistilaa ja heillä oli ollut suuri vaikutus Kirkkonummen seurakunnan toimintaan.

Entinen Raaseporin linnanvouti, sittemmin Viipurin linnanvouti Thord Bonde, osti Padisen luostarilta heidän Kirkkonummen ja Inkoon alueella omistamat maat 1400-luvun alussa. Näin virolaisten vaikutusvalta päättyi Läntisellä Uudellamaalla. Mutta nyt ne maat siirtyivät Viipurin dominikaaniluostarin omaisuudeksi, koska Bonde oli lahjoittanut sille virolaisilta ostamansa maat.

Turun piispa Maunu II Tavast (1412-1450) nousi merkittäväksi kirkkoruhtinaaksi ja poliittiseksi johtajaksi. Hän pyrki täyttämään kaikki kirkon virat suomessa syntyneillä papeilla. Hän lunasti Padisen luostarilta Porvoon seudulla olleet maat ja näin virolaisten vaikutus myös Itäisellä Uudellamaalla päättyi.

Nyt touko/kesäkuun vaihteessa vuonna 1545 tein sitten raskaan, mutta mielenkiintoisen matkan Espooseen. Nimismies tarjosi meille yösijan. Ensin seurasin noin viikon ajan Raaseporin lääninvoudin Arfwid Olssonin pitämiä kevätkäräjiä. Käräjien päätyttyä Olsson pyysi minut mukaansa rannikolle suuntautuvalle tarkistusmatkalle, jonka aikana hän luetteloi alueen kylät.

Päiväkirjamerkintöjä tuolta päivältä (Espoon museon kotisivuilta lainattuna):

Keskiviikko 1. kesäkuuta 1545

”Seuraavana päivänä kuljimme alas rannikolle käydäksemme Finnevikin bolin kylissä. Ensimmäiseksi saavuimme Söderskogin kylään. Siellä ovat alunperin olleet Morbyn kylän ulkopellot. Nyt Söderskogissa on neljä taloa. Seuraava kylä vanhan rannikolle menevän tien varrella on Bolarskog. Siellä on kolme taloa.

Vanha emäkylä Finno, eli Finnevik, josta boolikin on saanut nimensä, on joen rannalla. Eräs naapurikylän, Mårtensbyn asukas omistaa kylän maat. Finnåssa ja Mårtensbyssä on yhteensä kymmenen taloa. Jöns Michelsson osasi kertoa, että tällä alueella oli asunut aikaisemmin suomea puhuvia asukkaita ja siitä johtuu kylän nimi Finnevik. Hän kertoi myös, että hänen isänsä lahjoitti pappilalle maata vuonna 1492.

Mårtensbyn eli Marsbyn talot sijaitsevat kahden puolen rannikolle menevää kirkkotietä. Tien varrella lähempänä merenrantaa on Kaitans-niminen kylä. Sitä on aikaisemmin kutsuttu myös Rilaxiksi.

Viime talvikäräjillä annoin talollinen Lasse Jopssonille 11 markkaa sakkoja, koska hän oli käynyt maakauppaa. Hänellä taisi olla elävänä mielessään saamansa tuomio, koska hän vei meidät vastentahtoisesti laivallaan lähisaariin Svinöhön ja Moisöhön vasta, kun olin uhannut häntä uudella rangaistuksella. Ensin mainittuun kylään kuuluu myös Ramsö. Siellä on aikaisemmin ollut Mellby -niminen kylä, joka on jo kokonaan hävinnyt.

Moisössä oleva talo on erotettu Svinöstä. Espoon saaristossa ei ole asukkaita muissa saarissa kuin näissä kahdessa, sekä Kirkkonummen ja Espoon välillä olevan pitkän lahden rannalla. Siellä on vielä kaksi kylää, jotka kuuluvat Finnevikin boliin. Ne ovat Sökö ja Stensvik. Ensin mainitussa on kaksi taloa, joista toinen on niin köyhä, ettei se pysty vastaamaan veroistaan. Toinen kylä, Stensvik, on vähän pohjoisempana ja siellä on viisi taloa. Kylät ovat kaikki kooltaan pieniä.

Finnå-joen toisella puolella on vielä neljä tähän samaan boliin kuuluvaa kylää. Niistä Frisby ja Distby ovat lähinnä Finnobytä. Kauempana idässä on neljän talon Mattby sekä Hvidsby, jossa on vain yksi talo. Nämä kaksi kylää ovat Gräsa-joen rannalla. Joki kulkee myös ohi pitäjän ainoan rälssitilan, Gräsan, jossa yövyin kirjurini kanssa.

Moisöholmassa on yksi asukas. Hän ei viljele maata, vaan maksaa veronsa hylkeenrasvana. Rannikon talolliset sanoivat, että aikaisemmin myös Pentalassa on ollut asukkaita.”

Näiden kaikkien kylien isännät olivat tulleet Ruotsista asuttamaan Espoota. Matkamme aikana lääninvouti kertoi, että vanhin löydetty asiakirja, jossa mainitaan ”Espoo” on kirje, joka on päivätty vuonna 1431 Espassa. Hän kertoi myös, että vuonna 1451 Espoo on ensimmäisen kerran mainittu itsenäisenä hallintopitäjänä Raaseporin läänin veroluetteloissa. Espoo oli ollut pitkään osana Kirkkonummen seurakuntaa, mutta että vuonna 1458 ilmeisesti perustettiin oma Espoon seurakunta, ja että Espoon kirkko valmistui 1470 -luvulla. Vuonna 1492 laaditun sopimuksen mukaan 24 espoolaismiestä lupasivat, että Espooseen rakennetaan pappila. Yksi puuhamiehistä oli Martti Martinkylästä.

Tämän mielenkiintoisen tarkastusmatkan jälkeisenä päivänä nautin nimismiehen talon runsaista antimista ja kävin iltapäivällä tervehtimässä Pohjois-Espooseen asettuneita sukulaisia.

Olen onnellinen, kun pääsin takaisin tänne rauhalliseen Hämeeseen. Matka oli raskas toisaalta huonojen teiden takia ja toisaalta siksi, että koska lähes kaikki ihmiset puhuivat ruotsia tuolla Espoossa, niin sitä joutui koko ajan pinnistelemään, että pysyi näillä vähäisillä ruotsinkielen taidoilla, mukana keskusteluissa.