Nämä tarinat historiankirjojen pohjalta on laatinut Seppo Salo.
Esi-isäni olivat tulleet Suomen rannikolle noin 8000 vuotta sitten kaukaa idästä. Itämeri oli tuolloin suljettu makean veden allas, jota kutsuttiin Ancylusjärveksi. Synnyin noin 6000 vuotta sitten eli 4000 eKr. Asuimme kapean merenlahden rannalla. Myöhemmin tästä merenlahdesta tuli Nuuksion Pitkäjärvi. Itämerestä oli juuri niihin aikoihin tullut taas meri, koska nykyisen Juutinrauman kohdalla oli puhjennut uusi yhteys valtamereen. Valtamerestä alkoi työntyä suolaista vettä Itämeren altaaseen. Alkoi Itämeren uusi historiallinen vaihe, jota on kutsuttu Litorinamereksi. Edellisen järvivaiheen alussa ranta oli ollut noin 63 metriä nykyisen merenrannan tason yläpuolella ja se oli laskenut maannousun ja mannerjään sulamisvesien ehtymisen vuoksi syntymäni aikaiselle noin 34 metrin tasolle.
Syntyessäni asuimme aika lähellä rantaa jyrkkien kallioiden suojaamassa lahden poukamassa. Pihapiirissä oli kaksi vuodilla katettua kotaa. Toisessa asuivat isäni vanhemmat ja isäni nuorimmat sisarukset. Isäni oli tavannut äitini näillä vesillä, kun satunnaisesti etelästä tänne hylkeitä pyytämään tulleen perheen tytär oli ollut erään saaren rannalla kotiaskareissa. Vaikka he eivät ymmärtäneet toistensa puhetta, niin isäni ei voinut unohtaa näkemäänsä tyttöä, ja hän palasi saarelle seuraavana päivänä ja yhä uudelleen niin, että hylkeidenpyynti olivat jäädä. Näin hän houkutteli naisen matkaansa omaan pihapiiriimme ja omaksi vaimokseen.
Isäni ja isoisäni olivat taitavia kalastajia ja metsästäjiä. He osasivat lukea luonnon merkkejä. He osasivat ennustaa sään vaihtelut, he tiesivät, mitä luonnon antimia voi käyttää syömiseen ja mitä rakennusaineeksi tai pyyntivälineiksi. Heidän aistinsa olivat terävät, he huomasivat saaliseläimet ja toisaalta uhkaavat vaarat. Saalistus- ja vaaratilanteissa he toimivat ajatusta nopeammin. Lähivesistä sai hyvin kalaa, ja vähän kauempana olevilla luodoilla majaili hylkeitä. Lähimetsissä oli monia lintulajeja, majavia, hirviä, karhuja sekä runsaasti muita eläimiä. Siellä oli myös runsaasti marjoja ja sieniä, joita naisväki poimi kesällä muiden töiden ohella. Taloustyöt tehtiin pihalla järven rannassa, jossa oli tulisija ja ruokailupaikka. Keskellä kotaa oli myös tulisija, jossa talvella valmistettiin ruokaa ja joka lämmitti asukkaita. Veden haimme lähteestä, joka sijaitsi kalliojyrkänteen juurella tiheässä kuusikossa. Esi-isiemme tänne tullessa täällä ei vielä ollut kasvanut kuusia.
Nuorena miehenä lähdin kerran veljieni kanssa uteliaana ja seikkailunhaluisena tutkimaan, mitä löytyisi tavallisen kalastusalueemme ulkopuolelta. Siitä tuli noin viikon kestävä tutkimusmatka. Etenimme etelään päin ensin todella kauniissa vuonomaisessa ympäristössä. Näimme muutamia asuinpaikkoja, mutta emme poikenneet tervehtimään heitä, koska emme tienneet, miten he suhtautuisivat meihin. Sitten edessämme avautui laaja meri, jonka itäreunalla oli saaristoa. Jatkoimme matkaamme saaresta toiseen. Lopuksi saavuimme kahdelle pienelle luodolle, joita etelämmäksi emme uskaltaneet mennä, koska emme nähneet edessämme kuin aavaa merta. Nämä kaksi luotoa olivat nykyisen Hannusmetsän kahden kallion mikrokliinigraniittiset huiput: Martinmäki (40 metriä) ja Bondaksenkallio (36 metriä). Näin olin käynyt ensimmäisen kerran Kaitaalla.
Elin koko elämäni samoilla seuduilla, joita nykyisin kutsutaan Bodominjärveksi ja Nuuksion Pitkäjärveksi. Minusta tuli taitava pyyntimies. Olin sopusuhtainen, vahvalihaksinen, sinisilmäinen noin 165 cm pitkä nuorukainen. Löysin vaimon Nuuksion Pitkäsalmen suulta. Saimme kolme lasta, ja sukumme jäi pääosin asumaan näihin Espoon pohjoisosan suomalaismaisemiin.
– Tänä päivänähän alueeseen voi tutustua Hannusjärven suojeluyhdistyksen perustamalla ja ylläpitämällä Hannusmetsän luontopolulla, joka kulkee Bondaksenkallioilla Litorinameren rantakivikon vierestä.